Hyvä Joulumieli -keräys auttaa vähävaraisia lapsiperheitä heittämään arkihuolensa hetkeksi edes jouluna. Inka Poikela muistaa edelleen, miltä ruokalahjakortin saaminen tuntui.
Aika tarkalleen seitsemän vuotta sitten Inka Poikela, 34, oli ottanut jalat alleen ja muuttanut Sodankylästä Oulun kupeeseen. Pienehkö lappilaisyhteisö oli alkanut tuntua nuoresta yksinhuoltajasta piinaavalta.
Poikelan isä oli menehtynyt sairaskohtaukseen jokin aika sitten. Isä oli aina ollut tyttärensä ja tyttärentytär Siljan, 14, elintärkeä tuki.
Jääliläiseen rivitaloon asettuneella, työttömällä Poikelalla ei ollut tuolloin 7-vuotiaan Siljan kanssa joulun ostoslistaa mietittynä. Poikela ei oikeastaan edes ole jouluihminen.
Eräänä iltana pakkaslenkillään ollut Punaisen Ristin Kiimingin osaston vetäjä Teea Tunturi kuitenkin toi heille lahjan. Hyvä Joulumieli -lahjakortin arvo oli 70 euroa.
– Itkuahan siinä pukkasi. Meille 70 euroa on edelleen jäätävän iso raha. Ilman sitä ei olisi ollut kinkkua, suklaakonvehteja saatikka lahjaa toisillemme, Poikela naurahtaa.
Kiimingin osaston nuorisotoiminta alkoi samalla hetkellä, kun Poikela sai lahjakortin. Hän ja Teea Tunturi hoksasivat, ettei Kiimingissä ole nuorisotoiminnalle vetäjää. Poikela aloitti tehtävässä kokenein auttajan ottein.
Lappilaisnaisen intohimo on jo 11-vuotiaasta asti ollut palokuntaharrastus. Siljan hän raahasi paloasemalle ennen kuin tämä osasi lukea – tyttö siis aivopestiin.
Nuorisoryhmä kokoontuu tällä hetkellä kahden viikon välein. Ryhmässä käsitellään ensiapua, päihteitä, seksuaalisuutta ja pidetään muun muassa vanhuksille seuraa.
Ylämäestä alamäkeen ja takaisin
Inka Poikela muutti jo teini-iässä Kemiin lähihoitajaopintoja odotellen ja työskenteli sitä ennen vuoden prosessikoulutuksessa paperitehtaalla. Opinnot keskeytyivät parin vuoden jälkeen, kun Silja syntyi. Suhde lapsen isän kanssa ei kantanut pitkälle.
Poikela palasi Sodankylään ja koetti jatkaa opintoja Rovaniemellä. Hän teki myös palokunta- ja ambulanssipäivystyksiä. Lopulta opiskelua, työtä Tiimarin tätinä ja lapsenhoitoa oli mahdoton yhdistää edes oman isän ja tukiperheiden tuella. Poikelan suhde äitiinsä oli retuperällä tämän alkoholismin takia.
– Viimeinen pisara oli, kun aloin kuulla minusta ja lapsestani huhuja. Ne loukkasivat. Silloin suunnaksemme tuli Oulu, Poikela muistelee.
Alku ei ollut Oulussakaan helppo. Viimein Poikela kuitenkin aloitti lähihoitajan opinnot uudestaan alusta. Vuonna 2010 onni potkaisi ja hän pääsi töihin sisätautien teho-osastolle.
Sitten Poikela joutui melkoisten terveyshaasteiden eteen. Jalkapallopelissä yläasteella loukkaantunut polvi muistutti itsestään.
– Polkaisin auton kytkintä ja polvi rusahti.
Edessä oli kaksi leikkausta ja 1,5 vuoden sairaslomat. Määräyskirjaa teho-osastolle ei jatkettu.
Kohta maailma rysähti taas. Vuosi sitten Poikelalla havaittiin aivokasvain. Muutaman viikon pelkäämisen jälkeen kasvain saatiin leikkauksella poistettua ja todettiin hyvänlaatuiseksi.
Siljalle hän kertoi tilanteen vakavuuden vasta sairaalasta kotiutuessaan. Silja on äitinsä tavoin huolehtija. Tuntui, että riittää, kun yksi pelkää.
Poikelan kertomusta ei ole raskas kuunnella, koska musta huumori sävyttää tarinaa pitkin matkaa. Hän on jälkikäteen tyytyväinen, että aivokasvaimen poiston jälkeen lääkäri pakotti sisupussin yli puolen vuoden sairaslomalle.
– En ole surkuttelija, vaikka totta kai on mustia hetkiä. Pysähtymiselle oli silti paikkansa kaikkien vuosien jälkeen. Tein ihan jäätävän määrän koruja ja harrastin Punaista Ristiä.
Valoa maisemassa
Oulussa äiti ja tytär ovat huomanneet, että suurissa kaupungeissa ihmiset suvaitsevat köyhyyttä huonosti.
Teini-ikäinen Siljakin on oppinut säästäväiseksi. Kavereiden keskuudessa hän ei juuri koe paineita käyttää rahaa vapaa-aikaan. – Sanon suoraan, ettei minulla ole rahaa.
Inka Poikela harmittelee iänikuista ennakkoluuloa, että köyhyys olisi ihmisen oma vika tai silkkaa laiskuutta. Rahan puutteen vuoksi saattaa jäädä helpommin ulos myös sosiaalisista ympyröistä. Siksi esimerkiksi Hyvä Joulumieli -lahjakortti merkitsee monelle paljon.
– Ihmisten köyhyys ja hätä eivät useinkaan näy ulospäin. Toivonkin, että ihmiset mainitsisivat avuntarvitsijoista sosiaalitoimeen tai vaikka Punaiselle Ristille. Pienikin apu muuttaa joulun tunnelman kivemmaksi.
Tulevaa joulua edelsi Poikeloilla jo lokakuussa iso ja takuulla itse ansaittu lahja. Poikela sai vakituisen työpaikan lähihoitajana mielenterveys- ja päihdeyksiköstä Kiimingistä. Joulu on silti hänelle yksi pyhä muiden joukossa.
– Minä en muuta jouluista tarvitse kuin joulukuusen. Rakastan sen tuoksua, Poikela sanoo.
Teksti: Minna Peltola
Kuvaaja: Maiju Torvinen
Julkaistu 24.11.2014 Punaisen Ristin sivulla
Linkki alkuperäiseen juttuun tästä!