Sari Lähteenmäki uskoo, että jokainen haluaisi pärjätä omillaan. Aina siihen eivät ihmisen voimat riitä.
Punertava valo siivilöityy verhojen lävitse olohuoneeseen, jossa neliöt on käytetty tarkkaan. Parven alle on muodostettu matala työnurkkaus. Sohva alkaa siitä mihin kirjoituspöytä päättyy, käytön jäljet näkyvät kalusteissa.
– Kaikki huonekalut on saatu käytettynä jostain, eipä tässä ole varaa uusia ostella. Onneksi olen luonteeltani sellainen, etten uutta kaipaakaan. Pidän enemmän vanhasta, Sari Lähteenmäki sanoo vieraalle ujostelematta.
Sari onkin rohkea nainen. Hän on luvannut kertoa, millaista on olla köyhä yksinhuoltaja Suomessa.
Köyhyydestä ei yleensä puhuta, koska siihen liittyy voimakas häpeän leima. Yhä edelleen ajatellaan helposti, että köyhyys on itse aiheutettu tila. Ajatellaan, että köyhyys johtuu vastuuttomuudesta tai peräti laiskuudesta – jokainen on oman onnensa seppä.
– Sitä sanontaa minä todella inhoan, Sari Lähteenmäki hymähtää.
Tutkimusten mukaan tavallisin syy köyhyyteen on Suomessa työttömyys, mutta moni ajautuu talousvaikeuksiin myös sairauden tai ylivelkaantumisen takia. Perhemuodollakin on yhteys vähävaraisuuteen. Suurin köyhyysriski on yksinhuoltajilla ja yksin asuvilla nuorilla.
Jos tämä olisi monivalintatehtävä köyhyyden syistä, Sari Lähteenmäki saisi niin monta rastia ruutuun, että on melkein pakko nauraa. Tai siis olisi, jos vakavalle asialle mitenkään voisi nauraa.
Sari kuitenkin nauraa, onneksi, ja se vapauttaa tilanteen. Hän on pitkäaikaistyötön yksinhuoltaja, eikä tuo terveyskään paras mahdollinen ole. On ollut paniikkihäiriötä, masennusta, reumaa, keliakiaa – ja pahempaa.
– Minähän en pidä näitä enää minään! Esimerkiksi toimeentulotuen etuuskäsittelystä ajattelen nykyään, että se on vähän kuin olisi oma kirjanpitäjä, jolle saa lähettää kaikki tiliotteet. Sellaista ei kaikilla olekaan, Sari nauraa.
Musta huumori on tunnettu estolääke toivottomuutta vastaan.
Kodin jäljet
Sarin ensimmäiset parikymmentä vuotta menivät suhteellisen hyvin. Kirjoitettuaan ylioppilaaksi Sari lähti opiskelemaan valokuvausta Kuusamoon – mahdollisimman kauas kotoa, jossa lapsuus oli ollut lasinen ja turvaton.
Opiskelijan vuodet olivat hyvää aikaa, mutta seinä tuli vastaan 25-vuotiaana. Lapsuuden jatkuvaa turvattomuutta ja pelkoa ei päässyt enää pakoon.
– Aloin saada pahoja paniikkioireita ja sairastuin masennukseen. En silti ymmärtänyt hakea edes sairaslomaa vaan pakenin kohtauksia sanomalla itseni irti.
Sari muutti Turkuun ja aloitti Turun taideakatemiassa elokuvailmaisun opinnot, mutta niiden loppuun viemiseen voimat eivät enää riittäneet. Lääkärissä kouraan lyötiin rauhoittavat lääkkeet. Voimakas lääkitys piti paniikkihäiriön jotenkuten kurissa, joten Sari alkoi syödä lääkkeitä jatkuvasti. Lopputuloksena oli vuosien lääkeriippuvuus.
Elämän lahja
Käännekohdaksi Sarin elämässä muodostui vuosi 2002. Hän pääsi lopulta pitkäkestoiseen terapiaan. Paniikkioireet helpottivat vähitellen, ja rauhoittavista lääkkeistä päästiin eroon. Samana vuonna Sari tuli äidiksi.
– Lapsi oli lahja, joka muutti koko elämäni, Sari sanoo.
Hän miettii hetken miten sanansa asettelisi. Lasta ei ollut suunniteltu, mutta tervetullut se silti oli. Suhde lapsen isään ei koskaan edennyt niin pitkälle, että olisi muutettu saman katon alle.
Vastoinkäymiset eivät kuitenkaan päättyneet Saanan syntymään, sillä synnytyksen jälkeen Sarilla puhkesi reuma. Se voitettiin lääkityksellä, ja vuonna 2006 Sari aloitti vielä kerran uuden ammatin opiskelun. Koska työllistyminen kulttuurialalle tuntui epävarmalta, Sari alkoi opiskella taloushallintoa ja opinnot etenivät mukavasti.
Kunnes putosi seuraava pommi. Saria vaivanneiden vatsaoireiden aiheuttajaksi paljastui kasvain. Pehmytkudoksesta kasvain pystyttiin poistamaan leikkauksella, mutta mukana meni kaksi kolmasosaa mahalaukusta.
Sari arvelee, että sairaus vaikutti lopulta eniten hänen elämänasenteeseensa. Kun on joutunut kohtaamaan ajatuksen kuolemasta niin totaalisesti, muut vastoinkäymiset tuntuvat suhteellisen pieniltä asioilta. Saan kuitenkin elää ja minulla on mahtava tyttö, jota rakastan niin paljon.
Pennin venyttämistä
Sarin lapsi käy peruskoulun viidettä luokkaa ja taloudellisesti elämä on niukkaa. Sairastumisensa jälkeen Sari on pärjäillyt toimeentulotuella ja sen päälle tulevalla asumislisällä. Vuokran, opintolainan lyhennyksen ja muiden pakollisten menojen jälkeen elämiseen jää muutamia satasia kuussa.
– Arki on aikamoista pennin venyttämistä. Ei kauheasti ostella uusia vaatteita, ei juuri harrasteta, ei ainakaan mitään maksullista…Yritän karsia ensisijaisesti omista menoistani. Välillä pidän sellaisia päiviä, että syön vain kaurapuuroa.
Tyttärelleen Sari on pyrkinyt opettamaan, ettei kaiken tarvitse aina olla uusinta uutta. Hän on myös avoimesti kertonut, ettei ylimääräisiin ole varaa. Iän karttuessa vaatimukset nuorten maailmassa kuitenkin kovenevat.
– Murrosiän lähestyessä on alkanut tulla enemmän puhetta vaatteista, kännyköistä ja muista. Olen yrittänyt sanoa, ettei kaikkiin muotivillityksiin tarvitse lähteä mukaan, mutta ryhmäpaine alkaa ilmeisesti olla kova.
– Välillä olen yrittänyt perustella asioita myös ekologisuudella ja vastuullisuudella, mutta se ei taida vielä toimia noin nuorelle, Sari hymyilee.
Toisenlaista rikkautta
Köyhyydestä Sari ei suostu tuntemaan häpeää, sillä elämä ei aina mene kuin Strömsössä.
– Varmasti jokainen haluaisi pärjätä elämässä omillaan, mutta aina asiat eivät vain mene niin. Uskon myös vahvasti siihen, että heikommista on pidettävä huolta, Sari sanoo. – Yritän lapsellenikin opettaa, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia varallisuudesta riippumatta. Se ei ole ihmisarvon mitta.
Sari sanoo, että vähävaraista ymmärtää parhaiten toinen vähävarainen.
– Lähitaloissa asuu paljon pienituloisia, vanhuksia ja sairaita, joiden kanssa teemme paljon asioita yhdessä.
Apua on saatu myös seurakunnalta, joka järjesti tiukassa paikassa maksusitoumuksen ruokaostoksia varten. Vuosien varrella Sari on saanut kahdesti myös Hyvä Joulumieli -lahjakortin, kerran sosiaalitoimen ja kerran yksinhuoltajayhdistyksen kautta.
– Hyvä Joulumieli -lahjakortti on oikeasti aika tärkeä juttu. Se tuo sananmukaisesti joulumielen tuomalla jouluruoan pöytään. Sen ansiosta jää omista vähistä rahoista jotain joululahjoja varten. Se on tärkeää varsinkin lapsille, Sari kiittää.
– Toisaalta olen miettinyt tätä tilannettani niin, että olen aika rikas. Minulla on ollut antaa tyttärelleni paljon aikaa. Sitä aikaa ei olisi voinut mikään raha korvata.
Kuvaaja: Jussi Vierimaa
Julkaistu 21.11.2013 Punaisen Ristin sivustolla
Linkki alkuperäiseen julkaisuun tässä!